Yksi tapahtuma, viisi tunnelmaa

Keskiviikkoaamu

 

Keskiviikkoa aamuna vein Tyttiä Husön ratsastuskeskukseen. Tytti on siellä töissä. Hänen työpäivänsä alkaa kello kahdeksan, joten olimme liikkeellä puoli kahdeksan jälkeen.

 

Matkaa kotoa Tytin työpaikalle on noin kymmenen kilometriä. Ajoimme ensin kehä kolmosta, sen jälkeen pienen pätkän Vanhaa Porvoontietä ja sen jälkeen noin kolme kilometriä kapeaa mutkittelevaa tietä perille.

 

Kun olimme päässeet pikkutielle, oli vielä aamuista usvaa. Tien toisella puolella oli puimaton kaurapelto. Vilja oli jo kypsää ja kauttaaltaan okran väristä. Yhtä äkkiä edessämme ajanut auto, joka niin ikään kuljetti ratsastuskeskuksen työntekijöitä, hiljensi vauhtiaan ja lopulta pysähtyi. Ihmettelin miksi se niin tekee.  Auton ikkuna avattiin ja näin pään tuleva siitä ulos. Vilkaisin itsekin vasemmalle pellon suuntaan ja näin viisi komeata hirveä pellolla. Niistä näkyi vain yläruumiit.

 

Hirvet olivat kaikki suuria eläimiä, joukossa ei ollut yhtään tämän vuoden vasaa. Mietin hetken ovatko ne tulossa tielle. En malttanut pysähtyä niitä katsomaan kun Tytti täytyi saada ajoissa työpaikalle. Ajoin varmuuden vuoksi mahdollisimman hitaasti, että ehtisin reagoimaan siihen jos ne yrittävät tosiaan tulla tielle. Harmitti hieman, ettei kamera sattunut mukaan. Tästä olisi kyllä varmasti saanut vuoden luontokuvan. Ajattelin, että pysähdyn katsomaan niitä vielä paluu matkalla.

 

Jätin Tytin ratsastuskeskuksen parkkipaikalle ja käännyin paluumatkalle. Kun olin samassa kohdassa missä olin hetkeä aikaisemmin nähnyt hirvet, ne olivat siirtyneet jo kauemmaksi, joten kännykän kamerallakaan niistä ei olisi enää kuvaa saanut.

 

Niinpä jatkoin matkaa omalle työpaikalleni.

 

 

Masentava keskiviikkoaamu

 

Keskiviikkoa aamuna vein Tyttiä Husön ratsastuskeskukseen. Tytti on siellä töissä. Hänen työpäivänsä alkaa kello kahdeksan, joten olimme liikkeellä puoli kahdeksan jälkeen. Olin kuoleman väsynyt. Edellisen päivän Kauhajoen tragedia oli pyörinyt mielessäni koko yön. Oli vain pelkkiä kysymyksiä. Se olisi voinut tapahtua ihan missä vain ja se olisi voinut koskettaa meidänkin nuoria.

 

Matkaa kotoa Tytin työpaikalle on vain noin kymmenen kilometriä mutta matka tuntui tänä aamuna tuskaisen pitkälle. Olisin halunnut linnoittautua omien nuorteni kanssa kotiin, suojella heitä kaikelta maailman kauheuksilta.

 

Ajoimme ensin kehä kolmosta, sitten pienen pätkän Vanhaa Porvoontietä ja sen jälkeen noin kolme kilometriä kapeaa mutkittelevaa tietä perille. Mutkitteleva tie sai minut voimaan pahoina. Päätä särki ja olo oli muutenkin kauhea.   

 

Kun olimme päässeet pikkutielle, sen reunusti lohduton synkkä usva. Tien toisella puolella oli puimaton kaurapelto. Se näytti tänä aamuna tavattoman surulliselta. Ikään kuin se huutaisi puijiaan mutta kukaan ei kuullut.  Yhtä äkkiä edessämme ajanut auto, hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi kuin seinääni. Olin aivan varma, että sen sisällä oli tapahtunut jotain kauheaa. Auton ikkuna avattiin ja näin pään tuleva siitä ulos. Valmistauduin pysähtymään. Kaivoin jo valmiiksi kännykän taskusta apua soittaakseni. Onneksi mistään vakavasta ei ollut kuitenkaan kysymys. Kuljettaja oli pysähtynyt katsomaan pellolla seisovaa hirvilaumaa. Miten surullisilta eläimet näyttivätkään.

 

Lauma näytti siinä pellolla seistessään suurelta taivaalliselta sotajoukolta. Ikään kuin ne olisivat tulleet varoittamaan meitä jostain joka tulee tapahtumaan. Olin varma, että purskahdan itkuun. Näky oli niin lohduton. Keskellä kypsää kaurapeltoa suuret uljaat eläimet seisovat odottaen jotain tapahtuvaksi.

 

Ajoin varmuuden vuoksi mahdollisimman hitaasti, että ehtisin reagoimaan siihen jos jotain tapahtuisi. Olin suorastaan surun murtama kun tajusin, ettei kamera ollut mukana. Olisin halunnut ikuistaa tuon lohduttoman näyn.

 

Jätin Tytin ratsastuskeskuksen parkkipaikalle, vaikka en olisi halunnut. Käännyin paluumatkalle. Pyyhin kyyneleitä silmistä kun katsoin Tyttiä kun hän kulki ripeästi kohti talleja. Olisin halunnut vielä halata häntä mutta ymmärsin, ettei se olisi ollut sopivaa. Miksi minä nyt niin olisin tehnyt. Tytti olisi kuitenkin hävennyt halausta ja kyynelehtimistäni. Mieli oli maassa.

 

Ohitin kohdan jossa olin hetkeä aikaisemmin nähnyt uljaat eläimet. Ne olivat siirtyneet jo kauemmaksi. Sumukin alkoi hälvetä pellolta. Illuusio oli kadonnut. Hirvet näyttivät taas hirville ja mieleen tuli edellisen päivän Kauhajoen tragedia.

 

Surin niitä nuoria, joiden elämä oli jäänyt kesken. Tunsin surua kaikkein omaisten puolesta, jotka olivat menettäneet läheisensä siinä traagisessa tapahtumassa. Surin sen pahantekijän äitiä, joka menetti lapsensa yksitoista kertaa, eikä hänellä ollut edes oikeutta surra lastaan.

 

Kyyneleet nousivat taas silmiini. En nähnyt enää kunnolla eteeni. Pysäytin auton ja kaivoin hansikaslokerosta nenäliinapaketin.

 

 

Jumalainen keskiviikkoaamu

 

Keskiviikko heräsi kuulaan kauniina uutteen päivään. Ilma oli raikas ja kypsien omenien tuoksu kiertyi huumaavana sieraimiini. Olin viemässä Tyttiä Husön ratsastuskeskukseen töihin. Hänen työpäivänsä alkaa kello kahdeksan, joten olimme liikkeellä jo hyvin aikaisin. 

 

Matkaa kotoa Tytin työpaikalle on noin kymmenen kilometriä. Loppumatka ratsastuskeskukseen on pieni mutkitteleva hiekkatie. Sen toisella puolella on verevä metsä syksyn väriloistossa, toisella puolella viljapelto, jonka sato odotti jo korjaajaansa.

 

Ajoin tietä hiljakseen. Meillä ei ollut kiirettä vaan saatoimme ihailla maiseman kauneutta. Pelto oli miltei kauneinta mitä olin pitkään aikaan nähnyt. Sen kypsä vilja kertoi luonnonvoimasta ja siitä miten luontoäiti palkitsee luomakunnan antimillaan. Yhtä äkkiä näimme pellolla suuria uljaita eläimiä. Hirvilauma ylitti pellon siirtyessään paremmille laidunmaille.

 

Olisin halunnut, että minulla olisi ollut kamera mukana. Miten olisinkaan ikuistanut tuon uljaan näyn. Olisin lähettänyt se vuoden luontokuvakilpailuun tai tehnyt siitä taulun pianon päälle.

 

Ohitin hirvet hitaasti. En olisi halunnut tämän kuvan koskaan särkyvän. Sydämessä soi tuhannet kielet ylistäen luomakunnan ihmeitä.  Jatkoimme matkaa ratsastuskeskukselle ja sydän lauloi suloista laulua. 

 

Ohitin paluumatkalla paikan jossa olin vain hetkeä aikaisemmin nähnyt ihmeellisen ihanan luonnon näytelmän. Mutta nyt hirvet olivat siirtyneet kauemmaksi metsän reunaan, ehkä ne löysivät sieltä uutta laidunmaan talvea varten.

 

Ja minun oli jatkettava matkaa.

 

 

 

Keskiviikkoaamu toisin silmin

 

Oioin itseäni auton kojelaudalla. Yöllä oli selvästi ollut pakkasta. Auton ikkunat olivat jäässä ja tunsin kylmyyden jäsenissäni. Nainen avasi auton ovet ja yritti raapia jäätä ikkunoista sormillaan. Etsi hansikaslokerosta jääskrapan mutta ei löytänyt. ”Olkoo. Ala jo Tytti tulla meillä on kiire”, hän huusi avoimesta ovesta.

 

Nainen käynnisti auton ja peruutti pois pihasta. Hän oli viemässä Tyttiä töihin tallille. Ajomatka sinänsä ei ollut pitkä mutta matkaan oli taas lähdetty viime tipassa. Joten kiire oli.  Nainen sukkuloi valtaväylällä muiden autojen seassa. Vaihtoi kaistaa ja ohitteli edessä hitaammin ajavia. Minulla oli täysi työ pysyä kojelaudalla.

 

Viimeinen pätkä tallille oli mutkainen pikkutie. Se kiemurteli metsän ja kaurapellon välissä. Jos minun ei olisi tarvinnut keskittyä kojelaudalla pysymiseen, olisin ihastellut syksyisen aamun kuulautta. Olisin ehkä nähnyt metsän valtavan väriloiston ja kaurapellon kullankeltaisen värin. Mutta siihen minulla ei ollut mahdollisuutta.

 

Yhtä äkkiä nainen jarrutti voimakkaasti. ”Mitä hittoa tuo edessä ajava auto nyt jarruttelee”. ”Äiti. Se on Lauran ja Minnan auto. Ne on tulossa myös töihin. Lopeta nyt se torven painaminen”. ”No ei tässä voi pysähtyä, se on vaarallista”. Olisin yrittänyt katsoa tilannetta mutta en enää nähnyt mitään. Olin valunut jarrutuksen voimasta alas jalkatilaan. Olin loukossa kaasupolkimen ja kengänpohjan välissä.

 

”Hirviä, katso äiti tuolla on viisi hirveä keskellä peltoa”. ”Hui hitto, että ne on isoja. Ei kai ne nyt ole tulossa tielle. Hemmetti, ettei kamera taaskaan ole mukana. Missä minun kännykkä on, pitää ottaa sillä kuva”, kuulin naisen sanovan. ”Äiti ei me nyt ehditä enää mitään kuvia ottamaan. Minun pitää ehtiä töihin. Pakko vaihtaa vielä vaatteet”.

 

Nainen jatkoi matkaa ensin hitaasti, halusi luultavasti varmistaa, ettei hirvet pääse yllättämään ja  kiihdytti sitten auton täyteen vauhtiin. Oloni oli tukala. Luulin viimeisen hetkeni koittaneen.

 

Tallin parkkipaikalla Tytti hyppäsi ulos autosta. ”Tule sitten hakemaan joskus neljän aikaan”. ”Selvä”.

 

Nainen käänsi auton paluumatkalle. Minä olin edelleen jalkatilassa enkä nähnyt mitä ympärillä tapahtui. Olin sentään päässyt jalan ja kaasupolkimen välistä. Tunsin miten auton vauhti hiljeni äskeisessä paikassa mutta ei kuitenkaan pysähtynyt. Luulen, että hirvet olivat siirtyneet kauemmaksi koska nainen kiihdytti taas vauhtia.

 

Kun tie lakkasi mutkittelemasta, tunsin miten nainen tarttui minua niskasta kiinni ja yhdellä nykäyksellä olin taas kojelaudalla. Yritin pyyhkiä kengänpohjasta tarttunutta lokaa silmistäni. Hyi helvetti. Sehän oli koiranpaskaa.

 

 

 

Tanka-runo keskiviikkoaamulle (5-7-5-7-7)

 

                      Viljapellolla

                      syksyn viimeinen säde.

                      Uljas eläin kuin

                      taivaanratsu seisahtaa,

                      sumussa  hetken viipyy.