Pendoliino numero 41

Pendoliino nro 41 oli juuri lähtenyt Helsingin asemalta. Asianajaja Oiva Moilanen istui ravintolavaunussa aamiaisella.  Periaatteessa hän ei koskaan normaalisti juonut kahviaan pahvimukista eikä syönyt leipäänsä sellofaanipussista, mutta tänä aamuna hän oli päättänyt tehdä poikkeuksen. Juna lähtö oli niin aikaisin, ettei hänelle tullut edes mieleen ryhtyä tekemään kotona aamupalaa. Ylipäätänsä se, että hän oli ehtinyt junaan tähän aikaan, oli jo melkoinen saavutus.

 

Taisteltuaan aikansa aamiaisleipää ulos sellofaanista, Oiva Moilanen levitti Helsingin Sanomat eteensä. Lehti peitti koko pöydän. Tällä eleellä hän halusi ilmoittaa kaikille, ettei kaivannut seuraa. Oiva Moilasta tympäisi ajatus, että joku ylisosiaalinen tapaus keksisi tulla seuraksi pöytään. Vaikka Oiva Moilasen ulkoista olemusta ei mitenkään voinut sanoa puoleensa vetäväksi, jostain syystä, jota hän ei itsekään ymmärtänyt, hän veti aina lähelleen jonkun sosiaalitapauksen tai elämäänsä kyllästyneen suupaltin.

 

Asianajaja Moilanen etsi tuhkan harmaan pukunsa taskusta lukulaseja. Missä ne taas on? Hemmetin ikänäkö. Hän oli pärjännyt pitkään ilman laseja ja oli kummastellut nuorempia kollegoitaan, jotka ryhtyivät käyttämään lukulaseja melkein heti kun olivat täyttäneet neljäkymmentä. Varmaan tekevät sen vain korostaakseen iän tuomaan uskottavuutta. 

 

Oiva Moilasen uskottavuus ei ollut laseista kiinni. Hän oli suurikokoinen mies.  Vatsanympärys oli saanut suuret mittasuhteet vuosien saatossa. Tämä ei Oiva Moilasta haitannut. Hän rakasti hyvää ruokaa, laatu viinejä ja ennen kaikkea suklaata. Vieläkin suussa maistui taksissa syödyn suklaapatukan maku.  Hänen olemuksestaan paistoi suuri ego ja itsevarmuus, joka ei yleensä horjunut missään tilanteessa.  

 

Mutta nyt lukulasit olivat tarpeen. Melkein kuin taikaiskusta ikänäkö oli iskenyt heti kun pyöreät viisikymppiset tulivat täyteen. Niitä oli juhlittu alkutalvesta. Ei mitenkään suurimuotoisesti. Oman toimiston väki, muutama asiakas ja joitakin sukulaisia. Oiva Moilanen ei missään tapauksessa ollut sellainen henkilö, joka olisi järjestänyt itselleen kättely ja juhlapuhetilaisuuksia. Ei edes viisikymppistensä vuoksi. Mutta pienet juhlat oli pakko järjestää sisarien painostuksesta.

 

Pohdittuaan asiaa hän oli päättänyt järjestää juhlat omassa toimistossaan. Käytännön järjestelyt hän oli uskonut pitkäaikaiselle sihteerilleen, neiti Mäkiselle. Oiva Moilanen tiesi, että näin hän saisi itsensä näköiset juhlat ja juuri sellaiset kuin halusi. Ne  tulisivat olemaan tasokkaat juhlat mutta mitään ylilyöntejä tai yllätyksiä ei ollut odotettavissa.

 

Asianajaja Moilanen kaivoi edelleen laseja taskustaan. Ne olivat tietysti jääneet salkkuun vaunuosastolle. Hän kääntyi ovelle arvioidakseen millainen vaiva olisi hakea ne. Hetken hän mietti, ottaisiko eväät mukaan ja menisi nauttimaan aamiaisen omalle paikalleen. Siellä ainakin saisi olla rauhassa. Helsingistä lähdettäessä vaunussa ei ollut muita matkustajia kuin hän.  

 

Oiva Moilanen matkusti aina ensimmäisessä luokassa. Vuosia sitten tapahtunut episodi toisen luokan vaunussa oli saanut Oiva Moilasen tekemään elinikäisen päätöksen, ettei koskaan enää matkusta muutoin kuin ensimmäisen luokan vaunussa. Jo toisen luokan vaunussa leijuva haju sai hänet voimaan huonosti ja muistamaan tuon painajaismaisen matkan ja sen miten hän oli miltei pakokauhun vallassa odottanut määräasemalle saapumista.

 

Toisaalta, lehden lukeminen ja aamiaisen nauttiminen samanaikaisesti tuntui mukavammalle pöydän ääressä. Hetken mietittyään Oiva Moilanen päätti lähteä hakemaan lukulasit vaunustaan.

 

- Voisitko pitää hetken silmällä paikkaa? Minun on pakko hakea lasit vaunusta, hän kysäisi tiskin takana seisovalta junaemännältä. Naisen ulkomuoto puistatti Oiva Moilasta. Se muistutti enemmän variksenpelätintä kuin palveluammatissa toimivaa henkilöä.  Variksenpelätin nyökkäsi.  – Ei taida vielä olla kovin paljoa kahvijanoisia tähän aikaan aamusta. Paikka kyllä varmaan säilyy. – No en minä sitä pelkääkään, vaan sitä, että joku käy työntämässä jotain sontaa kahvikuppiini, Oiva Moilanen mietti mielessään. Mutta ääneen hän ei sanonut mitään.

 

Hetken päästä Oiva Moilanen palasi paikalleen ja syventyi lehteensä. Juna hiljensi vauhtia ja pysähtyi Tikkurilan asemalle. Oiva Moilasen sydän oli pysähtyä. Hän oli näkevinään asemalaiturilla tutun hahmon. Eihän se mitenkään ollut mahdollista? Miten se voisi? Oiva Moilanen yritti kurkkia kulkijan perään mutta hahmo katosi portaikkoon. Oiva Moilanen tunsi punan nousevan kasvoilleen ja sydämen takovain hullun lailla.   

 

Muistot vuosien takaa palasivat mieleen. He olivat tavanneet ensimmäisen kerran yhteisen käräjäoikeuskäsittelyn aikana.  Suhde heidän välilleen oli roihahtanut kuin bensalla valeltu juhannuskokko.  Kumpikaan ei ollut mahtanut tilanteelle mitään. Seurasi salaisia tapaamisia. Kummallisia työmatkoja, joita vaimokin alkoi ihmetellä. Nöyryyttävää salailua, odotuksen tuskaa, kiihkeitä kohtaamisia. Koskaan ei kuitenkaan  puhuttu enemmästä. Eikä suhteestakaan tiennyt kuin muutama ulkopuolinen. Samalla lailla kuin suhde oli alkanut, se myös päättyi. Yht’äkkiä. Miksi näin kävi, sitä Oiva Moilanen ei koskaan käsittänyt. 

 

Muistot myllersivät Oiva Moilasen mielessä niin, ettei hän pystynyt keskittymään lehteen. Hän katseli ympärilleen ja huomasi tiskillä seisovan nuoren miehen.  Mies muistutti olemukseltaan enemmän kukkakeppiä kuin ihmistä. Kullankeltainen puku korosti miehen pituutta ja sen alla sininen kauluspaita ja oranssi kravatti tekivät olemuksesta lähinnä koomisen.

 

Kukkakeppi oli konsultti Petteri Hyssälä. Hän oli palaamassa Tukholman risteilytä. Risteily oli ollut firman niin sanottu pikkujoulu risteily. Firmaan oli tullut uuden johtajan mukana käytäntö, ettei varsinaisia pikkujoulujuhlia järjestetty normaaliin aikaan vaan henkilökunnan yhteinen juhla pidettiin aina keväällä. Henkilökunta kutsui juhlia ajankohdasta huolimatta edelleen pikkujouluksi. Kumman vuoden pikkujoulusta oli kysymys, ei oikeastaan kiinnostanut ketään.  

 

Konsultti Hyssälä tarvitsi kipeästi nyt kahvia. Suussa maistui eilisen illan juhliminen ja vanha liköörin maku. Mikä ihme hänet oli saanut juomaan likööriä?  Petteri Hyssällä katseli ympärilleen ja mietti istuisiko vai jäisikö baaritiskille seisomaan. Vaunuun, omalle paikalleen hän ei kuitenkaan aikonut palata. Ei jaksanut krapulaisia työkavereita. Porukka notkui vaunuosastolla kuka missäkin, osa voiden pahoin, osa muuten väsyneenä. Matka oli ollut taas kertaalleen varsinaista sekoilua. Parien muodostumien oli alkanut jo lähtöiltana Helsingissä. Osa pareista pysyi yhdessä koko matkan mutta joidenkin kohdalla pari vaihtui jo ennen Tukholmaa.  

 

Petteri Hyssälää ei pariutuminen tällä kertaa kiinnostanut. Hänellä oli syynsä pysyä erossa vastakkaisen sukupuolen edustajista. Hän oli saanut kuulla lähtöä edeltävänä päivänä, että oli todennäköisesti saanut satunnaiselta yhdenillan tuttavuudelta sukupuolitautitartunnan. Tyttö oli soittanut hänelle ja kertonut käyneensä lääkärissä.

 

Petteri Hyssälää oli oksettanut. Hän olisi halunnut rynnätä lääkäriin siltä istumalta. Oli tarttunut jo luuriin varatakseen ajan työpaikkalääkäriltä. Mutta ennen kuin ehti naputella ajanvarauksen numeron, oli kuitenkin tullut toisiin ajatuksiin. Asia piti hoitaa muualla kuin työterveysasemalla. Turha tätä asiaa on kirjata hänen tietoihinsa työterveysasemalla. Potilassalaisuudesta huolimatta, tieto voisi valua vaikka vain vahingossa firman henkilöstöosastolle ja sieltä eteenpäin osastolle ja sieltä työkavereille. Tätä asiaa Petteri Hyssälä ei tosiaankaan aikonut märehtiä työporukoissa. Terveyskeskukseen aikaa ei kuitenkaan saanut näin lyhyellä varoitusajalla. Lääkäriaika tähän niin sanottuun ei kiireelliselle tapaukselle löytyi vasta parin viikon päähän. Ei auttanut muu kuin kärvistellä siihen saakka.

 

Petteri Hyssälä otti pahvimukinsa ja jäi seisomaan tiskille. Hän katseli ulos ikkunasta ja yritti seurata kun maisemat vilistivät ohitse. Yhtä äkkiä junan vauhti hiljeni ja se pysähtyi keskelle peltoa. Mitäs tämä nyt on?

 

Oiva Moilanenkin havahtui myös. Hän vilkaisi kelloaan ja totesi, ettei juna vielä voinut olla Tampereella. Hän katsoi kysyvästi variksenpelätintä mutta tämä nosti vain hartioitaan. – Kyllä kohta varmaan tulee kuulutus ja kerrotaan mitä odotellaan, hän totesi. – Tästä on kuitenkin Tampereelle vielä reilu puolituntia,  joten varmaan siellä edessä on jotain mitä pitää odotella.

 

Kolmikko yritti kurkkia vaunun ikkunoista, näkyisikö syytä pysähdykselle. Mitään näkyvää selitystä ei kuitenkaan ollut. Minuutit kuluivat mutta kuulutusta ei tullut. Variksenpelätin yritti soittaa konduktöörille mutta tämäkään ei vastannut.

 

- No onpas tämä nyt kummallista. Kyllä tälle nyt pitäisi joku selitys saada, asianajaja Moilanen alkoi hermosta. – Niin kyllähän se tiedetään, ettei pendoliinot ole koskaan aikataulussa. Itse matkustan paljon Oulun ja Helsingin väliä ja muistelen, että juna olisi ollut yhden ainoan kerran aikataulussa, kukkakeppi totesi.  – Vain niin, Oiva Moilanen totesi.  – Kun nyt ei vaan tarvitse ryhtyä näiden kanssa jutustelemaan, hän ajatteli. Mikään ei ole niin rasittavaa kuin ryhtyä keksimään jotain sovinnaista keskusteltavaa ventovieraiden kanssa. Mitä näidenkin kanssa puhuisi? Yhteistä kiinnostuksenaihetta tuskin löytyy. Variksenpelättimen kanssa ei nyt ainakaan. Ja kukkakeppi haluaisi tietysti puhua politiikasta tai pahimmassa tapauksessa jotain vähemmistöpotaskaa.

 

Odotusta oli jatkunut jo viisitoista minuuttia, eikä mitään selitystä asialle saatu. Oiva Moilanen tunsi miten ohimosuonet alkoivat sykkiä. - Jos juna on jo tässä vaiheessa myöhässä niin tulee pirunmoinen kiire Seinäjoella. Pitää ottaa taksi, että ehdin pojan koululle ajoissa. Pahinta mitä tässä nyt voi käydä on se, että myöhästyn kummipojan lakkiaisista.

 

Oiva Moilasella ei ollut omia lapsia mutta hän oli suhtautunut kummisedän rooliinsa varsinaisella pieteetillä. Piti sitä velvollisuutenaan sen jälkeen kun siskon mies oli kuollut pojan ollessa vasta muutaman kuukauden ikäinen. Oiva Moilanen oli yrittänyt osaltaan korvata pojalle isän puuttumisen. Silloin kun poika oli ollut pieni, he olivatkin tavanneet varsin usein. Poika oli vieraillut Moilasilla usein, hän oli käynyt pojan luona Seinäjoella. He olivat tehneet yhteisiä matkoja ja retkiä useita kertoja vuodessa. Pojan aloitettua lukion, tapaamiset olivat harventuneet mutta yhteydenpito jatkui tiiviinä chattailemalla ja sähköpostilla.  

 

Oiva Moilanen ei ollut koskaan surrut sitä, etteivät he vaimon kanssa olleet hankkineet omia lapsia. He olivat menneet nuorina naimisiin mutta koskaan ei tullut sopivaa ajankohtaa lapsille. Ensin oli opiskelut sitten molempien ura. Lopulta pariskunta oli ajautunut niin kauaksi toisistaan, ettei lasten hankkiminen tullut enää kummankaan mieleen. Lopulta vaimo oli ilmoittanut, että hän muuttaa pysyvästi Espanjaan. Rivien välistä Oiva Moilanen oli ymmärtänyt, että hänen muuttamisensa sinne oli vähintäänkin turhaa ellei peräti ei toivottua.

 

Virallisesta erosta he eivät kuitenkaan olleet koskaan puhuneet. Vaikka kyllähän hän tiesi, että vaimolla oli Espanjassa joku ruskeasilmäinen viulunvinguttaja sängyn lämmittäjänä. Mutta mitä väliä sillä oli?  Tunteita ei enää ollut ja vuosia sitten tehty avioehto teki selvän omaisuudesta. Mikään ei ollut yhteistä ja omaisuuden jakaminen oli käynyt helposti vaimon muuttaessa lopullisesti Espanjaan.

 

Juna seisoi edelleen pellolla. Kukkakeppi ja variksenpelätin yrittivät kurkkia ikkunasta saadakseen selityksen pysähdykseen. Pelätin tarttui tuon tuosta kännykkäänsä ja koetti saada yhteyttä konduktööriin mutta ei saanut mitään vastausta. Oudointa tilanteessa oli se, ettei ravintolavaunuun ollut tullut vieläkään ketään muuta kuin he kolme.

 

Vaunussa oli aivan hiljaista. Oiva Moilanenkin oli kerännyt lehden kasaan ja katseli ulos ikkunasta. Hän olisi voinut siirtyä oman vaunuosaston rauhaan mutta ei jostain syystä saanut lähdettyä.  – Mitenkähän kauan tässä on jo seisty, kukkakeppi rikkoi hiljaisuuden. – Puolisen tuntia luulisin, variksenpelätin totesi. – On tämä outoa, ettei mitään ilmoitusta tule. Tämmöisissä tilanteissa matkustajat kyllä pitäisi pitää ajan tasalla siitä mistä on kysymys. Kysymyshän voi olla vaikka jostain hätätilanteesta, kukkakeppi pohti. - No tuskin tässä nyt kuitenkaan mistään kummemmasta on kysymys. Joku tavanomainen viivytys vain, Oiva Moilanen ärähti. – Tavanomainen viivästyminen, kukkakeppi totesi tuohtuneena. Mikä voi olla tavanomainen viivästyminen, josta ei olisi ilmoitettu? Aivan varmasti nyt on tapahtunut jotain, hän melkein huusi.  – No nyt täytyy yrittää vain rauhoittua, ei pidä joutua paniikkiin, Oiva Moilanen yritti rauhoitella, vaikka pytytysbarometri kohosi itselläänkin. – Paniikkiin! Paniikkiin! Eihän tässä nyt mitään paniikkia kellään ole. Suututtaa niin saatanasti tämmöinen tietämättömyys, kukkakeppi karjui. - Pidetään ihmisiä pimennossa. 

 

Samassa vastaantuleva juna humahti ohitse. Kesti vielä pienen hetken ja pendoliino numero 41 lähti taas liikkeelle.  - Ai jaha. Oulusta tuleva CityExperss olikin noin paljon myöhässä, variksenpelätin totesi. Ei se koskaan aikaisemmin näin paljoa ole ollut. Ihmeellistä, etteivät kuuluttaneet sen viivästymisestä.

 

Ravintolavaunun ovi avautui ja uusi asiakas astui sisään. – Ai moi Pete, täällähän sinä. Mietittiin vähän, olitko jäänyt asemalle, tulija tervehti Petteri Hyssälää. – Ei kun oon kahvilla. Ihme, etteivät kuuluttaneet tuosta äskeisestä viivytyksestä, hän totesi.   – Ai miten niin ei. Kuuluttihan ne jo heti kun pysähdyttiin, että Oulusta tulevaa junaa joudutaan odottamaan normaalia pidempään. Et sä kuullu vai, tulija ihmetteli.

 

Asianajaja Moilanen, Petteri Hyssälä ja junaemäntä katsoivat toisiaan. Eikö kuulutus ollut tosiaan kuulunut ravintolavaunuun vai eivätkö he vain olleet sitä noteeranneet? Mitä heidän välillään oli oikein tapahtunut? Kukaan ei sanonut mitään.

 

Oiva Moilanen keräsi lehtensä, puki puvun takin päällensä ja varmisti vielä, että oli pistänyt silmälasit koteloon ja kotelon puvun povitaskuun. Mitään sanomatta hän nyökkäsi kukkakepille ja variksenpelättimelle ja poistui omaan vaunuosastoon.