Kolme tarinaa

Puisto

Hersyvä nauru kaikui salissa. Ihmiset olivat pakahtua nauruun vaikka asia sinänsä ei ollut naurettava. Asia tuli esiin vain niin sopimattomassa kohdassa, että se muutti tilanteen täysin koomiseksi. Miten ihmeessä vakava asia voitiin esittää tuolla tavalla. Toisaalta, ellei asialle olisi naurettu, se olisi voinut muuttaa tilanteen ilmiriidaksi. Oli oikeastaan hyvä, että ilmapiiriä saatiin näin kevennettyä.

Tilanne oli niin outo, ettei se tuntunut edes mahdolliselle. Eturivissä istuva mies nousi lopulta seisomaan ja pyysi väkeä hillitsemään itsensä. Tämä sai aikaa uuden naurunremakan. Lopulta puheenjohtaja pyysi saliin hiljaisuutta, että asian käsittelyä päästäisiin jatkamaan. Hän pyysi asian esittelijää jatkamaan. Esittelijänä toimi asukasyhdistyksen puheenjohtaja. Hän oli hetkeä aikaisemmin esitellyt suunnitelman; alueelle aiottiin rakentaa puisto asukkaiden virkistyskäyttöön ja lapsille leikkipaikaksi.  Suurimmasta osasta kuulijoita puiston rakentaminen oli paikallaan mutta paikka, johon puistoa oli ajateltu rakennettavan, oli herättänyt hilpeyttä. Keskelle koirapuistoa. Siellähän olisi sitten suloisessa sovussa niin koiranpissattajat kuin pienten lasten vanhemmat. Aidatulla alueella.  Esittelijä jatkoi suunnitelman läpikäyntiä.

Eturivissä istuvan miehen suu oli loksahtanut auki kun hän tajusi, että asukastoimikunta oli hankkeen kanssa tosissaan. Eihän se nyt näin voi mennä. Lapsien ja koirien saattaminen samaan puistoon oli jopa hengen vaarallista. Lapset ei mitenkään malta olla menemättä koirien luo ja toisaalta useimmat koirat reagoivat juokseviin lapsiin kuin saaliiseen. Kuka on vastuussa, jos joku suurikokoinen paimenkoira ottaa ja kaataa juoksevan lapsen.

Koirapuiston vakio kävijä, suurikokoinen mies, jolla oli suurikokoinen paimenkoira, tunsi tarvetta poistua hetkeksi. Hän oli nauranut niin paljo, että nyt hänen oli pakko päästä käymään pihan perällä. Mutta juuri kun hän oli poistumassa salista, ovi sulkeutui hänen nenän edessä. Äänestys puiston rakentamisesta alkoi.

Alkuun yritettiin avointa äänestystä mutta siitä syntyi niin suuri sekasorto, että lopulta päädyttiin suljettuun lippuäänestykseen. Äänestys kesti melkein tunnin. Lopulta ääntenlaskijoiksi valitut henkilöt poistuivat takahuoneeseen äänestyslippujen kanssa. Laskeminen kesti vain parikymmentä minuuttia ja lopulta puhetta johtanut mies ja ääntenlaskijat palasivat saliin remakan naurun saattelemana.

Ehdotus oli voittanut äänin 41 – 1. Joukko kuunteli hämmästyneenä lopputulosta. Yleisön olemus oli kuin suuri kysymysmerkki. Miten tässä näin pääsi käymään?

Isosisko

Lasten silmistä toisti suuri ilo. He olivat saaneet kokea jotain suurta ja jännittävää. Juhlat oli järjestetty niin, että jokainen heistä pystyi siihen osallistumaan. Jopa se pieni tyttö pyörätuolissaan. Isosisko oli tuonut hänet mukaan vaikka äiti olikin sanonut, ettei tyttö välttämättä jaksa koko päivää. Äiti oli myös epäillyt, että juhlat oli tarkoitettu vain terveille lapsille. Sisko oli erimieltä. Hänen mielestään pikkusiskon oli jo aika liittyä toisten lasten seuraan. Ei hän voinut jäädä tuossa iässä neljän seinän sisään. Etenkin kun tosiasia oli, että tyttö tulisi olemaan pyörätuolissa koko lopun elämäänsä. Nyt oli aika aloittaa normaali elämä.

Sisko työnsi tyttöä pyörätuolissa. Mikään ei ollut isosiskolle mieluisampaa kuin se, että hän kuuli taas pikkusiskon nauravan ja juttelevan toisten lasten kanssa. Silloin kun onnettomuus oli tapahtunut, kaikki ilo oli kadonnut. Koko perheestä oli tuntunut, että elämä oli pysähtynyt ja ei jatkuisi enää koskaan. Vähitellen tytön elämän halu oli palannut ja perhe alkoi totutella sen tosiasian kanssa, että tyttö ei koskaan enää kävelisi.

Ensin pieni potilas ei ollut halunnut tavata ketään vanhoista ystävistään. Opettaja oli kuitenkin toivonut, että koulukaverit pitävät yhteyttä tyttöön. Alkuun luokka oli kirjoittanut kirjeitä tytölle sairaalaan. Sitten vähän aikaa vielä kotiinkin. Tyttö vastasi vointinsa mukaan. Voimien palattua hän alkoi toivo, että pääsisi takaisin kouluun. Mutta äiti ei tahtonut. Hän pelkäsi, että tyttö ei pärjäisi koulussa vaikka saisikin oman henkilökohtaisen avustajan mukaansa.

Tyttö kaipasi myös parhaan ystävänsä seuraa ja yhteisiä juttutuokioita. Ei vaan uskaltanut kutsua ystävää käymään. Lopulta isosisko oli soittanut tytön ystävälle ja kysynyt uskaltaisiko hän tulla käymään tai vaikka vain soitella. Ystävä oli ollut helpottunut, ettei hänen heti tarvinnut kohdata tyttöä. Puhelimessa puhuminen tuntui jotenkin helpommalle aloitukselle.

Lopulta ystävä oli rohkaissut mielensä ja soittanut tytölle. Alkuun puhelut olivat olleet lyhyitä mutta lopulta jää suli taas tyttöjen väliltä ja jaarittelu puhelimessa jatkui ja jatkui, eikä niistä millään tullut loppua. Vähitellen pikkusiskon vointi koheni niin, että ystävä saattoi tulla käymään. Ensimmäisen vierailun jälkeen hän lähti usein myös mukaan kun tyttö kävi ulkoilemassa isosiskon tai äidin kanssa.

Sitten oli tullut koululta ilmoitus juhlasta. Tyttö oli alkuun ollut itsekin sitä mieltä, ettei hän halunnut mennä mukaan kaikkien kauhisteltavaksi. Hän oli ollut ennen onnettomuutta liikunnallinen ja reipas tyttö. Aikuisetkin ihailivat hänen energisyyttään. Mutta nyt hänet oli tuomittu liikkumattomaksi koko loppuelämäkseen. Ei edes kädet toimineet kunnolla. Lääkärit olivat kyllä ennustaneet, että kuntoutuksella käsiin saadaan sen verran voimaa, että tyttö pystyy kirjoittamana itse. Mutta siihen menisi vielä paljon aikaa.

Vaikka tyttö ei voinutkaan itse osallistua kaikkeen mitä juhlissa tapahtui, toisten lasten katseleminen ja ohjelmanumerot, tuottivat hänelle suurta iloa. Etenkin eläimet olivat hänelle mieleen.

Hän katseli pitkään kun pieni iloinen koira juoksi syksy tuulessa lentäviä lehtiä kiinni. Se pomppi ketterästi ja teki temppujaan aivan kuin olisi ymmärtänyt, että sen pieni olemus tuotti erityistä iloa. Se katseli tyttöä kallistellen päätään puolelta toiselle. Tytöstä näytti kuin pieni iloinen koira olisi halunnut sanoa hänelle jotain. Voi kun voisin saada edes koiran itselleni, tyttö mietti. Se olisi minun seurana kotona, jos en sittenkään pääse enää kouluun takaisin. Se voisi nukkua vieressäni ja lämmittää minua jos minuun vielä sattuu yhtä paljon kuin aikaisemmin.  Me voisimme käyttää sitä siskon kanssa yhdessä ulkona. Se olisi niin pieni, että voisin aivan hyvin pitää sitä remmistä kiinni. Ei se kaataisi minua. Se mahtuisi hyvin syliini pyörätuoliinkin. Voisimme jutella koirista Tuulinkin kanssa. Olisi taas yhteinen aihe. Kuin silloin kun puhuttiin hevosista. Isosisko aavisti mitä tytön päässä pyöri.

Päivä oli ollut hieno. Oli ollut lämmintä vaikka oli jo syksy. Vain pieniä pilvenhattaroita leijui taivaalla. Mutta yht’ äkkiä sää muuttui. Isosisko näki tummien pilvien lähestyvän nopealla vauhdilla. Hänelle tuli kiire työntää siskoa suojaan mutta ennen kuin he ehtivät katoksen alle, sade piiskasi kasvoja ja käänsi sateensuoja ympäri. Isosisko kuuli miten tyttö kikatti rikki menneen suojan alla. Isosiskoakin alkoi naurattaa. Enää ei ollut kiirettä. Mitä se haittasi vaikka he kastuisivat. Kotona voi vaihtaa kuivat vaatteet ylleen. Pääasia oli, että ilo oli palaamassa pikkusiskon silmiin.