Kissat valehtelee

Istuin verannan penkillä ja katselin ulos avoimesta ikkunasta. Koira hiipi hiljaa takakseni, nuuhkaisi oven raosta ilmaa ja hyppäsi viereeni istumaan.  Se tuijotti puutarhaan mietteliäänä.

-       Kissat valehtelee, se sanoi.

-       Kuinka?

-       No katsos nyt tuotakin tuolla, koira sanoo ja osoittaa omenapuuna alla vaanivaa kissaa.  Se heiluttaa häntäänsä.

-       Niin?

-       Katsos nyt minua. Minäkin heilutan häntääni.

-       Niin ja miten se liittyy kissojen valehtelemiseen?

-       No kun minä heilutan häntääni se tarkoittaa, että olen iloinen nähdessäni sinut. Olen hyvällä tuulella ja haluan jakamattoman huomiosi ja olen valmis tekemään mitä tahansa puolestasi.  

-       Niin ja entäs kissojen valehteleminen?

-       No tuo tuolla heiluttaa häntäänsä. Se on nyt tuijottanut pusikkoon melkosen tovin. Arvaten siellä on joku metsän eläin, hiiri ehkä. Luuletko, että se toivoo saavansa hiiren jakamattoman huomion tai ilmoittaa häntäänsä heiluttamalla hiirelle, että se on valmis tekemään kaikkensa sen puolesta?  Ei! Se valehtelee. Antaa vain ymmärtää, että on hyvillä aikeilla liikkeellä. Heti kun se on voittanut hiiren luottamuksen ja se uskaltautuu piilostaan, kissa hyökkää hiiri-raasun kimppuun ja pistelee sen poskeensa. Eikös se nyt ole valehtelemista? Ei se oikeasti halua olla hiiren ystävä. Haluaa sen paistikseen.

Samassa kissa loikkais yhdellä sulavalla loikalla pusikkoon, nappasi hiiren suuhunsa. Päästi sen irti, otti  kiinni. Päästi irti ja taas kiinni. Tätä peliä se jatkoi kunnes kyllästyi leikkimään hiiri-paran hengellä. Yhdellä pään heilautuksella se lopulta päästi polon kärsimyksestään.

Siinä se puun alla pisteli paistin poskeensa. Aterian jälkeen lipaisi viikset puhtaaksi  ja asettui mukavasti makuulle puun alle kohtaan johon auringon säteet juuri ja juuri osuivat. Hetken päästä kuului tasainen, tyytyväinen hyrinä.

-       No niin nyt se murisee, koira huomasi.

-       Ei murise, kehrää.

-       Kehrää mitä?

-       Ei se mitään kehrää, tuota ääntä sanotaa kehräämiseksi kun se muistuttaa rukin surinaa.

-       Miksi sitä ei sanota murinaksi? Kun koirasta lähtee samanlainen ääni niin sitä sanotaan murinaksi ja koiraa kielletään murisemasta? Miksi kissa saa murista mutta koira ei?

-       No kun se ei murise vaan ilmoittaa äänellä olevansa tyytyväinen.

-       Siis valehtelee taas?

Hetken auringossa maattuaan, kissa nousi ylös. Venytteli jäseniään ja lähti kevein, äänettömin askelin jatkamaan matkaansa.

-       Kissat ovat oikeastaan valehtelevia petoja, jatkoi koira kissa-analyysiä.

-       Mitä?

-       Se saalistaa aina. Liikkuu hiljaa, ettei saalis kuulisi missä se vaanii pahat mielessään. Sen tassuista ei lähde rapinaa edes puu parketilla. Se saatta yllättää saaliinsa milloin tahansa, missä tahansa. Hyökätessään se paljastaa tikarin terävät kyntensä ja iskee ne uhrin nahkaan siekailematta. Ne saalistavat myös ihan huvikseen. Eihän kukaan voi tosissaan ajaa takaa esimerkiksi koiraa siksi, että aikoo tyydyttää nälkänsä syömällä koiran. Huvikseen se koiraa jahtaa.

Katselin kissan perään ja totean, että koira saattoi olla oikeassa. Ei kissa äskeistä hiirtä pistellyt poskeensa nälkäisenä. Saattoi se olla huviakin. Etenkin hiiri-paran kuolinkamppailulla leikkiminen tuntui melko raa’alle touhulle. Toisaalta sen olemuskin oli enemmän pullea kuin nälkäänsä saalistavan metsästäjän. Aivan varmasti se saa syödäkseen muutakin kuin hiiripaisteja. 

-       Koska kissat ovat valehteleviä petoja ne eivät pääse taivaaseen, sanoi koira.

-       Mitä?

-       Miten luulet koirien käyvän jos kaikki maailman kissat pääsisivät taivaaseen? Mikä taivas se sitten koirille olisi?

-       Mistä päättelet, että koirat pääsevät taivaaseen?

-       Koirat ovat kuuliaisia ja varauksetta uskollisia. Ovat valmiita tekemään kaikkensa väkensä puolesta. Vartioivat taloa ja omaisuutta.  Milloin olet nähnyt kissan seisovan talon pihalla ja vartioivan pihapiiriä ja ilmoittavan ei toivotuista vieraista? Kuka sitä paitsi luovuttaisi talonsa vartioinnin valehtelevalle pedolle? Ilman muuta koira ansaitsee taivaspaikkansa.  Kissat eivät siis voi päästä taivaan jotta taivas olis taivas koirille.  

Taivaaseen pääseminen tai taivasosuus eivät näyttänyt olevan kissan päällimmäisiä huolia. Itse asiassa näytti siltä, että sillä ei ollut huolia ollenkaan. Sitä ei vaivannut seuraava ateria,  ei se mihin päänsä kallistaisi tai mistä saisi suojaa sateen sattuessa. Sen olemus huokui itsevarmuutta. Epäilemättä sillä oli jossakin koti ja ihmisä joilla oli sille suurempi merkitys kuin jollakulla toisella. Mutta sen näki kaukaa, ettei se oikeasti ollut riippuvainen kenestäkään. Se oli itsenäinen ja sen kiintymys ihmiseen riippui ainoastaan ja vain sen omasta tahdosta.

En voinut sille mitään mutta ihailin sen arvokasta olemusta ja jo pelkästään sen katseleminen tuotti suurta iloa. Aavistuksen verran pettymystä tuntien vilkaisin olkapääni ylitse koiraa.

Koira seurasi vielä hetken kissan liikkeitä. Kyllästyi lopulta ja lähti häntäänsä heiluttaen hitaasti etenemään kohti keittiötä. Kynnet rapisten puuparketilla se pysähtyi ovelle ja totesi, ei taaskaan herkkuja tarjolla. Miltähän hiiri olisi maistunut?  .