City-kanit

Annaelina tuijotti pöydällä olevaa pajukoria. Näytti kuin vihreäksi värjätty esine olisi väärässä paikassa. Hotellin aulabaari oli yksinkertaisen moderni. Koruttomat ruskeat nahkaiset nojatuolit ja ikkunoista tunkeutuva valo tekivät tilasta steriilin ja kylmän. Annaelinan ohut silkkinen housupuku oli samanvärinen kuin pöydällä oleva hassu esine. Annaelinaa huvitti yhteensattuma. Hänestä tuntui kuin itsekin olisi väärässä paikassa. - Kuule kori, sinun kuuluisi olla piilossa muiden pääsiäiskoristeiden kanssa ja minun kotona verryttelypuku päällään omalla sohvalla shaaliin kää-riytyneenä, hän mietti. Ohut juhlavaate tuntui Annaelinasta nyt erityisen epämukavalta, palelsi ja väsytti aivan julmetusti.

Päivä oli ollut tuttuun tapaan kiireinen. Aamupäivällä oli ollut kaksi tiukkaa palaveria ja hän oli ehtinyt syömään niiden välissä vain pikalounaan. Käytännössä se oli ollut sämpylä ja kahvikuppi. Iltapäivällä oli ollut vielä pikapalaveri sihteerin kanssa seuraavan viikon ohjelmasta ja sen jälkeen hän oli lähtenyt taksilla lentokentälle.  Lähtö oli mennyt taas niin tiukoille, että hän oli ehtinyt viime tipassa Kuopion koneeseen.  Sapetti tämä ainainen kiire ja viimetipassa ehtiminen. Mutta nyt hän joka tapauksessa istui hotellin baarissa täydessä juhlavarustuksessa odot¬¬tamassa, että kello tulisi riittävän paljon ja hän voisi tilata taksin.

Kuukausi sitten lukioaikainen luokkakaveri oli soittanut Annaelinalle ja antanut en-nakko¬varoituksen tulevasta luokkakokouksesta. Se järjestettäisiin huhtikuun 18. päivä Fagernäsin kartanossa Kuopiossa. Kutsu tulisi vielä postissa mutta soittaja oli halunnut varmistaa, että Anna-elina saisi tiedon luokkakokouksesta etukäteen ja ehtisi varata illan kiireisestä kalenteristaan.  An-naelina ei ollut varma kuka soittaja oli ollut mutta kiitti kutsusta ja miettimättä asiaa pidemmälle oli sanonut, että tulisi mielellään. Ennakkoilmoitus oli Annaelinan kohdalla tosiaan tarpeellinen. Kalen-teri oli pyörryksissä kuukausiksi eteenpäin.  Sihteerin onnistui loppujen lopuksi sovittamaan luok-kakokouksen Annaelinan tiukkaan kalenteriin. Vaikka helppoa se ei ollut.

Nyt tapaaminen alkoi tuntua aivan järjettömälle. Eihän hän tuntenut oikeasti enää ke-tään. Ei tunnistanut edes soittajaa. Hän ei ollut osallistunut yhteenkään aiemmin järjestettyyn ta-paamiseen eikä ollut pitänyt juuri muutenkaan yhteyttä vanhoihin koulukavereihin sitten ylioppilas-kirjoitusten. Hän oli muuttanut Kuopiosta pois samana kesänä kun he olivat kirjoittaneet. Oli saanut Helsingistä kesätyöpaikan ja onnistunut löytämään asunnon. Työ oli jatkunut vielä seuraavan tal-venkin ja sen jälkeen hän sai paikan IT- alan yrityksestä ja muutaman vuoden päästä hän oli pääs-syt sisään kauppakorkeaan. Vanhemmatkin muuttivat Annaelinan perässä pääkaupunkiseudulle ja vähitellen kaikki yhteydet Kuopioon katkesivat. Kappakorkea¬koulun jälkeen Annaelina oli saanut työpaikan suomen suurimmasta IT-alan yrityksestä. Ensin hän oli työskennellyt HR- tehtävissä assistenttina sitten HR- päällikkönä. Sitten henkilöstö johtajana ja lopulta noussut yrityksen johto-ryhmään.  Viisi vuotta sitten hänet oli kutsuttu yrityksen hallitukseen ja lopulta hän oli päätynyt yri-tyksen toimitusjohtajaksi.

Nimitystä oli käsitelty paljon myös julkisuudessa. Iltapäivälehdistö oli hakenut skan-daalia Annaelinan taustoista mutta mitään ei ollut löytynyt.  Sitten joku innokas paparazzi oli onnis-tunut saamaan kuvan siitä kun Annaelina oli viettänyt iltaa vanhan luokkakaverinsa kanssa Helsin-gin yössä.  Olli toimi toisen IT- alan yrityksen johtajana. Totta kai he tunsivat toisensa paitsi koulu-ajoilta niin myös työn merkeissä. Olivat tavanneet silloin tällöin seminaareissa ja asiakastilaisuuk-sissa. Erään ison yhteistyöhankkeen jälkeen he olivat päätyneet yhteiseen illan viettoon hotelli Kämpiin. Siitä oli sitten syntynyt iso juttu juorulehdistössä.  Annaelinaa sapetti vieläkin. Kovin on Suomen juorulehdistön aiheet vähissä kun tuostakin tapaamisesta oli saatu ison luokan skandaali. Heidän välillään ei tosiaankaan ollut mitään sen kummempaa kuin yhteiset työasiat ja vuosien ta-kaiset kouluvuodet.  Mutta niin vaan lehdissä saatiin väännettyä niistäkin yhteyksistä romanssi.

Aulabaari oli melkein tyhjä. Baarissa oli vain Annaelina ja viereisessä pöytäryhmässä istuva suurikokoinen mies. Mies oli levittänyt papereitaan pöydälle ja siemaili kahvia isosta mukista. Annaelina huvitti itseään, miettimällä mikä mies mahtoi olla miehiään ja miksi hän istui juuri nyt Kuopiolaisen hotellin aulabaarissa. Miksi ei ollut kotona perheensä luona?   Mies ei ollut enää nuori mutta ei vanhakaan, jotenkin iätön. Hän oli laskostanut harmaan puvuntakin nojatuolin selkänojalle. Valkoinen paita hänen päällään oli puhdas ja rypytön. Mies oli selvästi käynyt vaihtamassa sen juuri äsken.  Annaelina tuijotti miehen suuria huoliteltuja käsiä. – Tuo mies ei paljon autoja rassaile tai lapioi hevonpaskaa tallissa, hän mietti. Mies tunsi Annaelinan tuijotuksen, nosti katseensa pa-peristaan ja nyökkäsi. Hän oli selvästi vähän närkästynyt siitä, että Annaelina häiritsi hänen työnte-koaan tuijotuksellaan. – Hyvää iltaa, mies sanoi. – Hei, Annaelina vastasi.  – Aika hiljaista, mies totesi.  – Onneksi, Annaelina sanoi vähän turhankin reippaalla äänellä. Häntä harmitti. Miksi ih-meessä hänen oli edelleen niin vaikea aloittaa keskustelua vieraan ihmisen kanssa? Miksi hän ei koskaan keksinyt mitään nokkelaa aloitusta small-talkille?

Mies vaikutti Annaelinasta jostain käsittämättömästä syystä kiinnostavalle. Hän yritti saada päähänsä mikä miehessä häntä kiehtoi. Mies oli pitkä. Varmasti lähes kaksi metriä. Vyötä-rölle oli kertynyt melkoinen määrä ylimääräisiä vuosirenkaita ja rypytön paita oli valittu sen mukai-sesti. Se ei kiristänyt mistään vaan peitti väljästi kaiken ylimääräisen alleen ja se osa paitaa mikä ei ollut housun sisällä laskeutui siististi housunkauluksen päälle, peittämättä kuitenkaan kallista vyötä. Miehen tukka oli jo vähän harventunut mutta se mikä oli jäljellä, oli siististi leikattu ja puhdas. Silmät tuikkivat sinisenä ja niitä kehystivät voimakkaat tummat kulmakarvat. Miehen maku oli selvästi kallis mutta vaikutti siltä, ettei hän mitenkään erityisesti halunnut tuoda sitä esiin. Ehkä se vain ker-toi, että miehen itseluottamus oli kohdallaan. Mies ei ollut mitenkään erityisen komea, ei oikeastaan edes hauskan näköinen. Mutta siisti, huoliteltu olemus teki hänestä puoleensa vetävän. Hänen silmissään oli hauska pilke ja miehen hymyillessä paljastui uskomattoman valkea ja suora hammasrivistö. – Juhlat tiedossa, mies yritti pitää keskustelua yllä.                    – Luokkakokous Fagernäsissä. Parinkymmenen vuoden takaa, Annaelina vastasi. – Se on melkoisen pitkä aika tavata vanhoja ystäviä. – Niinpä, vähänkö jännittää mahtaako sitä enää tuntea ketään ja riittääkö jutunjuonta. – No ainahan sitä voi puhua perheestä, mies ehdotti. – Niin ne joilla sellainen on. Mistäs me urbaanit sinkut jutellaan? Mies katseli Annaelinaa huvittuneena. – Aina voi puhua myös kissoista ja koirista.  – Niin ja jos ei ole niitäkään niin vaikka city-kaneista, Annaelina heitti takaisin. Keskustelu jatkui ensin lyhytsanaisena rupatteluna mutta vähitellen juttu alkoi luistaa oudon tuttavallisena. Ikään kuin he olisivat löytäneet yhteisen sävelen.  Annaelinaa miellytti miehen sarkastinen huumori ja osuvat kommentit aiheeseen kuin aiheeseen.

Annaelina vilkaisi kelloaan.  – No, oho taitaa olla aika lähteä keskustelemaan city-kaneista. Pääset sinäkin jatkamaan noiden papereiden pläräämistä.  Annaelina hätkähti tuttavalli-suuttaan. Hän huomasi ensimmäisen kerran sinuttelevansa miestä. – Vieläkö meinaat pitkään jat-kaa, hän kysyi. – No onhan tässä iltaa näitä lueskella. Mitäpä sitä muutakaan kuin töitä, perjantai-iltana. Kun ei tarvitse lähteä city-kaneista puhumaan, mies virnisti.  Annaelina nousu vastahakoisesti tuolistaan, sieppasi päällystakkinsa käsivarrelleen ja pisti pienen mustan iltalaukun kainaloonsa. – Kiitos juttuseurasta, hän sanoi ja katsoi miestä silmiin. – Oli oikein hauska tavata.   – Kiitos samoin. Hauskaa iltaa ja antoisia keskusteluja city-kaneista, mies sanoi ja syventyi pöydällä odottavaan paperipinoon.  Annaelina siirtyi vastaanotto¬tiskin luokse ja pyysi virkailijaa tilaamaan taksin. Hän ei tiennyt, että mies ei sittenkään ollut syventynyt paperipinoonsa vaan katseli Annaelinan perään.  Jos olisi tiennyt, lähteminen olisi ollut vieläkin vaikeampaa.
Annaelina tunsi miten jännitys alkoi taas kiertää vatsanpohjassa. On se kumma, ettei tämä uusiin tilanteisiin lähteminen koskaan helpota. Ei edes vuosien harjoittelulla. Annaelina oli aina jännittänyt suuria tilaisuuksia etenkin jos hänellä ei ollut illan nuotteja etukäteen tiedossaan.  Työnsä puolesta hän joutui edustamaan paljon ja osallistumaan suuriin konferensseihin ja asiakas-tilaisuuksiin. Vuosien mittaan hän oli oppinut sietämään niiden aiheuttamaa jännitystä ja loppujen lopuksi joskus jopa nauttimaan niistä. Annaelinaa hymyilytti kun hän muisteli miten itseään monta vuotta nuorempi sihteeri oli antanut hänelle koulutusta kuinka Annaelinan tuli erilaisissa tilanteissa käyttäytyä. Sihteeri oli jopa opettanut hänelle miten pukeutua ja miten sipaista nopeasti huulipunaa huulille kenenkään huomaamatta. Nytkin hän kaivoi pienestä laukustaan huulipunan ja lisäsi väriä huulille taksia odotellessaan.

Taksimatka hotellilta Fagernäsin kartanolle kesti vain kymmenen minuuttia. Annaelina oli paikalla juuri sopivasti. Hän saattoi jättää takkinsa naulakkoon kenenkään huomaamatta ja soluttautua joukkoon huomiota herättämättä. Hän yritti etsiä katseellaan tuttuja kasvoja. Mahtoiko-han Olli olla paikalla? Annaelinaa harmitti, ettei tullut soittaneeksi Ollille ja kysynyt onko hän tulossa. Olisi vähän helpottanut kun olisi tiennyt, että on edes joku jonka kanssa voisi jutella muustakin kuin city-kanteista. Annaelinaa hymyilytti. Äskeinen keskustelu vieraan miehen kanssa oli ollut niin kiinnostavaa, että hän olisi jatkanut sitä vielä pidempäänkin. Mahtoikohan mies olla vielä siellä kun hän palaa? No ei varmaan enää aulabaarissa. Luultavasti mies painuisi paperipinonsa kanssa huoneeseensa, katsoisi iltauutiset ja painuisi sänkyyn lukemaan.  Annaelina yritti miettiä millainen pyjama miehellä oli? Luultavasti sekin olisi hienoa materiaali ja rypyttömäksi silitetty. Annaelinaa huvitti ajatus miehestä pyjamassa ja aamutohveleissa. Keskusteluista oli voinut päätellä, ettei hä-nelläkään ollut perhettä. Ammatista ei ollut puhetta mutta Annaelina oletti, että sen täyttyi liittyä jotenkin juridiikkaan. Senkin Annaelina oli ymmärtänyt, että mies asui pääkaupunkiseudulla. Töö-lössä ehkä. Se miksi mies oli perjantai-iltana Kuopiolaisessa hotellissa papereita lueskelemassa, ei ollut selvinnyt mutta Annaelina teki omat johtopäätöksensä. Jostain asiakastapaamisesta täytyi olla kysymys.
Annaelina huomasi helpotuksekseen Ollin seisovan kauempana ja katselevan häntä. Annaelina vilkutti Ollille ja läksi kulkemaan miestä kohden.  – Annaelina hei, mukava, että pääsit tulemaan. Mietittiin Raijan kanssa mahdatko ehtiä kun sinulla varmaan riittää menemistä muuten-kin, tutun oloinen nainen tarttui Annaelinaa käsipuolesta. – Pirkko, Annaelina tunnisti nyt soittajan. - No onpa mukava nähdä, Annaelina sanoi ystävällisesti vaikka hänen tekikin mieli jatkaa, - Tai ainakin niin on kohteliasta sanoa. Annaelina hymyili aurinkoisesti. – Onko Raijakin jo täällä, hän kysyi. – On, mennäänkin nyt heti moikkaamaan sitä, Pirkko sanoi.

Kouluvuodet palasivat Annaelinan mieleen. He olivat muodostaneet kouluaikoina kolmikon hän, Raija ja Pirkko. Olivat kulkeneet paljon yhdessä mutta Annaelinalla oli aina tunne, että hän oli kuitenkin heistä se kolmas pyörä. Raijalla ja Pirkolla oli omia juttujaan, joihin Annaelina ei tuntenut kuuluvansa. Se oli tuntunut pahalta ja välillä tehnyt mielen katkeraksi. Ehkä siksi yhtey-denpito koulun jälkeen olivat jääneet.  – Annaelina, ihana nähdä sinua, mitä sinulle kuuluu, Raija tuli heitä vastaan. - Ikään kuin et tietäsi, Annaelina ajattelin. Koko elämänihän voi lukea seiskalehdestä. Yksinäinen vanhapiika, joka vokottelee toisen naisen miestä. – Kiitos ihan hyvää, Annaelina vastasi kohteliaasti. – Sinä et ole yhtään muuttunut. Mitä sinun vanhemmille kuuluu? Vieläkö he asuvat siellä Sipoossa? Kävin heillä kylässä viime kesänä ja paikka oli aivan ihana. Äitisi laittaa edelleen yhtä ihanaa ruokaan kuin ennen vanhaan.  Ja niiden sauna siellä Tuusulan järven rannalla on kerta kaikkiaan uskomaton.  Meillä oli aivan ihan viikonloppu. Toivottavasti päästään ensi kesänä sinne taas uudestaan, Raija hehkutti.  Mitä? Oliko Raija käynyt äidin ja isän luona viime kesänä? Miksi he eivät olleet kertoneet siitä Annaelinalle? Vai olivatko sittenkin mutta Annaelina ei vain ollut noteerannut asiaa? – Eihän niille mitään sen ihmeenpää. Ihan hyvin siellä jakselevat, Annaelina totesi. Talli on taas laajentunut muutamalla uudella kaakilla. Raija oli samanlainen papupata kuin kouluaikoina. Juttua tuli kuin hanasta ja suurin osa siitä valui hukkaan kuin vesi hanhen selästä. – Hei katso tuolla on Seija, pakko mennä tervehtimään, Raija sanoi. Annaelinalla ei ollut mitään erityistä kiinnostusta Seijan kanssa keskusteluun. – Minä menen katsomaan näkyisikö Ollia jossain.

Olli seisoi baaritiskin luona miesporukassa ja tuntui seuraavan katsellaan Annaelinan ja Raijan keskustelua. Annaelina hymyili Ollille ja meni baaritiskille hänkin. – Hei Annaelina, sinäkin pääsit tulemaan, Olli sanoi. – Pääsin kun rukkasin vähän kalenteria, Annaelina virnisti. He vaihtoivat muutamalla sanalla kuulumiset ja sen jälkeen heidän keskustelunsa siirtyi tietenkin työasioihin. Mistäpä muustakaan he olisivat puhuneet?  Annaelina ja Olli asettuivat vierekkäin illallispöytään ja jatkoivat keskustelujaan siellä. Välillä siihen saattoi osallistua joku vierustovereista mutta pääasiassa he keskustelivat keskenään. No on tämäkin, Annaelinaa huvitti. - Tulla nyt Kuopioon asti kes-kustelemaan työstä ja sen suhdanteista. Tämän keskustelun olisi voinut käydä lähempänäkin ja vähemmän juhlavasti pukeutuneena.  Mutta saatiinpahan asiaan perspektiiviä.

*******
Illallinen oli kestänyt pari tuntia. Noustuaan lopulta pöydästä Annaelina oli kierrellyt juttelemassa muiden luokkakavereiden kanssa. Kaikki olivat muistaneet Annaelinan kouluajoilta ja muutaman vaihdetun sanan jälkeen Annaelinakin alkoi tunnistaa ihmisiä. Asiaa oli riittänyt, eikä hänen tarvinnut puhua kenenkään kanssa city-kaneista. Annaelinaa hymyilytti. Miksi hän oli kuvi-tellut olevansa niin erilainen kuin muut luokkakaverinsa ja miksi hän oli luullut, etteivät muut muis-taisi häntä? Huonoa itsetuntoako, hän mietti?

Vaikka ilta olikin sujunut leppoisissa ja rennoissa merkeissä, Annaelina tuntisi itsensä väsyneeksi ja vähän surulliseksi. Hän vilkaisi kelloaan ja totesi sen olevan yksitoista. - Jokohan olisi säädyllinen aika poistua näistä kuvioista? Ei kai täällä ole tarkoitus notkua aamuun saakka? Annaelina oli varma, ellei nyt lähtisi, hän ei jaksaisi enää raahautua hotelliinsa. – Pirkko, minä läh-den nyt nukkumaan. Kiitos kun kutsuitte minut. Oli tosi kiva nähdä ja ehkä vielä nähdään uudes-taankin, Annaelina hyvästeli Pirkkoa. Onneksi mistään jatkoyhteydenpidosta ei kuitenkaan tarvinnut sopia.  – Käyn vielä sanomassa heipat Raijallekin.

Lopulta Annaelina istui taksissa ja oli matkalla hotelliinsa. - Vieläköhän jaksaisi käydä aulabaarissa ottamassa viskin, hän pohti. - Toisaalta jos menisin kuitenkin suoraan huoneeseen ja vaihtaisi juhlavetimet yöpukuun ja ottaisin minibaarista tuikun murheeseen? Väsymys oli niin kouriin tuntuva, että se teki kipeää. Annaelina ei ymmärtänyt, miksi mieli oli niin haikea. Johtuiko se väsymyksestä vai siitä, että muisti taas miten tyhjänpäiväsistä hänen elämänsä oikeasti oli. Menes-tyksestä huolimatta elämällä ei tuntunut olevan mitään erityistä tarkoitusta, hänellä ei ollut edes montaa ystävää. Hän kyllä tapasi työssään paljon ihmisiä. Näistä suurin osa oli turhia tuttavia, eikä Annaelinan mieleen edes juolahtanut mitään muuta kuin pitää heidän kanssaan mahdollisimman muodolliset ja asialliset välit. Mutta joskus kohdalle osui hengen¬heimo¬laisia. Näiden tuttavuuksien päättymistä ja ihmisten katoamista elämästään, hän suri oikeasti. Tänäkin iltana hän oli huomannut, että entisten luokkakaverien joukossa oli monta sellaista ihmistä, jonka kanssa hänellä olisi ollut paljon puhuttavaa. Muiden kuin Raijan ja Pirkon. Tai Ollin. Annaelina oli monta kertaa miettinyt, että merkityksettömyyden tunteelle pitäisi tehdä jotain. Mitä ikinä se sitten olisikaan? Aikaa vain ei koskaan löytynyt riittävästi asian syvällisempään pohtimiseen. - Tai ainakin sitä voi käyttää hyvänä tekosyynä, Annaelina totesi itseironisesti.

Hotelliin saavuttua Annaelina päätti väsymyksestä huolimatta pistäytyä sittenkin au-labaariin. Hän käveli baaritiskille ja tilasi viskin. Paikka vaikutti yhtä kuolleelta kuin alkuillasta.         - Hyvä, Annaelina ajatteli. Saa olla rauhassa eikä tarvitse miettiä mitään nokkelaa sanottavaa. Taustalla soi hiljaa Hectorin Mandoliinimies. ” Hei ystävä, pyyhi kyyneleet, Aivan turhaan niitä teet, Minä mandoliinin rinkan päällä saan kulkemaan. Kyllä muistan sinutkin; Mä osoitteesi siihen raapu-tin.” Laulu oli aina ollut yksi Annaelinan lempikappaleista. Ja nytkin se tuntui kolahtavan hänen ala-kuloiseen mielialaansa. Annaelina etsi katseellaan sopivaa paikkaa. Pöytäryhmässä, jossa hän oli alkuillasta odottanut luokkakokoukseen lähtöä, näytti istuvan joku mutta hämärässä Annaelina ei pystynyt näkemään hahmoa selvästi. Joukkoon kuulumaton pajukori oli siirretty viereiseen pöytään. Annaelina läksi kulkemaan sitä kohden, laski lasinsa vihreän korin viereen ja istuutui ruskeaan nojatuoliin. Tutussa pöydässä istuva suurikokoinen mies hymyili ja nousi seisomaan. Ojensi Annaelinalle kätensä.    – Meiltä taisi jäädä illalla pieni muodollisuus väliin, hän sanoi pilke silmis-sään. - Oiva Moilanen, asianajaja.  Annaelinakin nousi seisomaan, tarttui miehen suureen kouraan ja sanoi virnistäen. – Annaelina Vuori, urbaani sinkku, erikoistunut city-kaneihin.