8760 tuntia

Seisoin lentokentän lähtöselvityksessä. Pala nousi kurkkuun ja kyyneleet valuivat pitkin poskia. Kadutti. Kadutti niin vimmatusti. Mikä ihme minut oli saanut kuvittelemaan, että pystyisin tähän? Minä patologinen ikävöijä? Vuosi pois suomesta ja perheen luota.

Silloin kun minulle ehdotettiin tätä työkomennusta Australiassa, ajatus oli tuntunut kerta kaikkiaan hienolle. Tällaisesta olin pitkään haaveillut. Paneutua yhteen asiaan eikä tarvitsisi huolehtia puolesta maailmasta samanaikaisesti kun yrittää keskittyä itselleen tärkeään asiaan. Perhekin oli suhtautunut asiaan yllättävän hyvin. Kun kerroin asiasta ensimmäisen kerran, mies oli ollut ensin närkästynyt. Riideltiinkin vähän asiasta. Tietysti mies oli huolissaan siitä, että lapset ja koti jäisivät vuodeksi vain hänen vastuulleen. Lopulta hän oli sulattanut asian ja oli täysillä mukana lähtövalmisteluissa.

Missään aikaisemmassa vaiheessa lähtö ei ollut kaduttanut, ennen kuin nyt viimehetkellä. Ei edes silloin kun olimme viikon muiden työryhmään kuuluvien suomalaisten kanssa valmistelemassa lähtöä Vierumäellä. Katumus ja pakokauhu iskivät vasta eilen kun läksiäisvieraat olivat lähteneet.

Olimme kokoontuneet sukulaisten ja ystävien kanssa viettämään viimeistä iltaa yhdessä.  Ilta oli ollut kerta kaikkiaan hauska. En muista milloin olisin nauranut niin paljon kuin eilen. Vieraat olivat koonneet minulle läksiäislahjaksi selviytymispakin. Jokainen oli tuonut sinne jonkun sellaisen esineen, jota arveli minun tarvitsevat vuoden aikana. Nauroimme katketaksemme kun availin paketteja.  Miten ihmeessä ihmiset olivatkin keksineet niin hauskoja esineitä. Kaikki olivat kirjoittaneet minulle myös tervehdyksen, jonka piti muistuttaa minua lahjan antajasta maailmalla ollessani.

Ilta kului rattoisasti, pidimme puheita toinen toisillemme, lauloimme ja jopa tanssimme. Vieraat olivat valmistelleet erilaisia ohjelmanumeroita. Erityisen hauskaa oli kun miehet esittivät oman laulukuvaelmansa. Jokainen mukana ollut tuntui minusta entistä tärkeämmälle ja rakkaammalle.  Mieli oli kevyt ja nauru herkässä. Tuntui kuin pienet linnut olisivat laulaneet sisälläni. Näin paljon ystäviä? Aika kuluin uskomattoman nopeasti ja illan hämärtyessä oli aika erota. Hyvästelin jokaisen erik-seen, halattiin ja luvattiin, että kirjoitellaan puolin ja toisin kuulumisia. Olin niin iloinen siitä, että kaikki tärkeät ihmiset olivat päässeet mukaan iltaa istumaan. Suorastaan unohdin illan tarkoituksen. Minun läksiäiset. Nopeastihan se vuosi menisi ja seuraavaksi ilakoisimme minun tervetuliaisia.

Vasta siinä vaiheessa kun halasin äitiä ja isää jäähyväisiksi, tuli paniikki. Todellisuus iski tajuntaan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Vuosi! Sehän voi olla vaikka ihmisen loppuelämän mittainen. Näemmekö vielä? Mitä kaikkea ehtii vuodessa tapahtua? Näin, että äiti ei enää pystynyt sanomaan mitään. Yritti pelkällä tahdonvoimalla olla itkemättä. Isäkin oli vaitonainen. Auttoi äidille takin päälle ja tarttui käsipuolesta. Katselin heidän jälkeensä kun nuo kaksi harmaapäätä kulki käsikynkkää kohti autoa. En pystynyt estämään enää kyyneleitä. Ne valuivat nyt valtoimenaan ja sumensivat näkökentän. – Soitellaan, sain vielä huudettua.  – Soita heti kun olet päässyt perille, äiti huusi vastaan.

Istuimme vielä hetken perheen kanssa olohuoneessa ennen yöpuulle vetäytymistä. Jokainen istui omalla paikallaan hiljaa, kukaan ei sanonut mitään.  Kaikki äskeinen iloisuus ja nauru olivat kuin pois pyyhkäisty. –Se mikä minua surettaa eniten on kun sinä äiti et ole näkemässä minun vanhojentansseja, tytär rikkoi hiljaisuuden. –Mutta sinähän voit lähettää kuvia niistä, vastasin. –Sekin tuntuu tyhmälle, ettet ole täällä jos tulee jotain tärkeää kahdenkeskistä asiaa, hän jatkoi. –Mutta onneksi on sentään puhelimet, kuiskasin. Lapset eivät koskaan ole olleet kovia ikävöimään. Heille on aina riittänyt se, että kuulumisia voidaan vaihtaa puhelimitse. Näin jo sieluni silmin suuret kännykkälaskut ja sen miten mies hiiltyisi niitä maksellessaan. Minulle puhelinsoitot eivät riittäneet. Oikeastaan ne vain pahensivat ikävää.  Nyt alkoi tuntua tosi pahalle. Teinkö sittenkin väärin kun lähden pois lasten arjesta? Olinko kuitenkin yliarvioinut heidän sietokyvyn ja omat voimat olla erossa perheestä? En saanut yöllä unta vaan havahduin tuon tuosta siihen, että tunsin sisälläni suurta syyllisyyttä ja ahdistusta. Kurkkua kuristi ja heti kun ryhdyin ajattelemaan aamua, vedet nousivat silmiin. En luultavasti nukkunut koko yönä kuin muutaman tunnin.

En kuullut mitä lähtöselvitysvirkailija sanoi. Nyökkäsin silti. Yritin pyyhkiä valtoimenaan valuvia kyyneleitä kasvoilta. Vielä olisi hyvästeltävä perhe. Olin ehdottanut, että tulisin lentokentälle taksilla ja olisimme sanoneet hyvästit jo kotona. Mies oli ymmärtänyt kun tiesi miten vaikeaa minun oli heistä erota. Mutta lapset halusivat ehdottomasti saattaa minut kentälle saakka.

Käännyin ympäri ja lähdin kulkemaan kohti kauempana odottavaa perhettä. Näin miten tytär itki isänsä olkapäätä vasten. Poika seisoi vähän matkan päässä poispäin katsellen. Ei kai hänenkin silmissään ollut kyyneleitä?  Minun isolla pojalla?  Ikävä velloi sisälläni, tunsin itseni suorastaan sairaaksi. En selviä tästä mitenkään.  Kun olin lopulta heidän luonaan, itkin jo täyttä päätä. –Minun on nyt pakko mennä tai en lähde ollenkaan. Perun koko keikan.  Yritetään olla nyt kaikki vaan reippaita. Tunsin itseni täysin typeräksi niin sanoessani. Soitellaan. – Äiti minun tulee sinua niin ikävä, tytär nyyhkytti. En pystynyt sanomaan enää mitään. Halasin heitä kaikkia vuoron perään. Ja itkin. Itkimme kaikki. Otin käsimatkatavarat ja lähdin kulkemaan kohti turvatarkastusta. Tunsin miten heidän katseensa seurasi minua niin kauan kuin olin mennyt portista sisään. Olin vielä kuulevinani tyttären nyyhkytykset isänsä käsipuolessa ja näkevinäni miten poika salaa kuivasi silmiään.

Seisoin yksin ulkomaan lentojen terminaalissa. Kaikki muut ryhmään kuuluvat suomalaiset olivat lähteneet matkaan jo edellisenä päivänä. Meidän oli tarkoitus tavata välilaskun aikana Kööpenhaminassa.  Onneksi. Saisin olla nyt yksin. Ei tarvitse sanoa kenellekään mitään. Ei valehdella sitä miten odotan tätä vuotta. Miten merkityksellinen vuosi tästä meille kaikille tulee. Paskat. Minua kadutti ja päätä särki. Olisin antanut vaikka toisen käteni, että saisin tehdyn tekemättömäksi, enkä olisi ryhtynyt tähän älyttömään projektiin. Ei minusta ole tämmöiseen. Minun oikea elämä on täällä perheen luona. Suomessa.

Lennon lähtöön oli vielä tunti aikaa. Tästä hetkestä aloitin tuntien laskemisen milloin taas olisin perheen luona ja takaisin Suomessa. Paljonko niitä tunteja vuodessa olikaan? 8760?